JÜRGEN JANKOFSKY

 

 

ANNA HOOD

 

 

Yksi

 

”Epäreilua”, Anna parkaisi, ”ihan älyttömän törkeää!”

Televisiossa merestä kahlasi pakolaismies. Hän kantoi sylissään lasta, kuollutta lasta. Mies laski lapsen rannalle varovasti, miltei hellästi, polvistui ja tuijotti taivaalle. Uima-asuisia turisteja, lapsiakin, tuli lähemmäs töllistelemään. Eikä tässä mitään elokuvaa näytetty vaan uutisia, kaikki oli täyttä totta, vasta tapahtunutta.

Anna peitti silmät käsillään ja puisteli päätään. Kuvat eivät kaikonneet. Ja meressä ajelehti lisää pakolaisia. Taivaanrannassa upposi taas alus. Oli Anna toki nähnyt tällaisia kuvia ennenkin, mutta nyt se kaikki oli hänelle jotenkin liikaa.

Uutistenlukija kertoi, että halutessaan auttaa sai lahjoittaa, koska tahansa. Anna meni lastenhuoneeseen ja haki säästöpossunsa. Mummo ja pappa olivat antaneet reilusti lomarahaa vasta eilen. ”Hyvää matkaa! Pitäkää hauskaa!” Anna ei voinut kuvitellakaan makailevansa palmujen katveessa äidin ja isän kanssa, kun samaan aikaan tapahtui tuollaista, mitä hän näki televisiosta… Ei, se olisi kamalaa!

Anna nosti säästöpossun päänsä yläpuolelle ja – räks! särki sen rikki lattialle. Kolikoita vieri ympäriinsä.

”Mitä täällä tapahtuu?” äiti juoksi kysymään keittiöstä. ”Mitä ihmettä sinä teet?”

”Haluan lahjoittaa rahaa”, Anna vastasi ja osoitti televisiota. ”Autatko?”

”No, autanhan minä, mutta… ”

”Törkeää”, Anna sanoi, ”toiset lekottelevat auringossa siellä, missä toisia kuolee – sen on loputtava, loputtava heti!”

 

 

Kaksi

 

Robin paukautti kämmenellä purkka-automaattia.

”Hemmetti!” hän kirosi. ”Paljonko tänne pitää vielä tunkea? Miksei täältä tule mitään ulos?”

Anna katseli, kun Robin penkoi vihaisena housuntaskujaan. Ennen kuin poika ehti kilauttaa kolikon automaattiin, Anna huusi: ”Odota!”

Anna oli jo kysynyt kaikilta muilta luokkansa oppilailta, eivätkö hekin haluaisi tehdä jotain maailman oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi, vähentää puutetta, kurjuutta ja kärsimystä. Kaikilla oli kuitenkin jokin tekosyy: jotkut olivat unohtaneet lompakkonsa kotiin ja toisilla ei juuri nyt ollut aikaa, kun piti ehdottomasti opetella vielä jotain, ja toisten taas piti kysyä ensin lupa vanhemmilta ja toiset vakuuttivat tekevänsä asialle jotain heti huomenna, ainakin ehkä.

Robin tarkasteli epäluuloisena littanaa purkkapötköä, jonka Anna oli tonkinut repustaan, ja tuli siihen tulokseen, että purkkaa se on nuhruinenkin purkka. Hän kuunteli kärsivällisesti, mitä Anna kertoi niistä kaikista kamalista kuvista televisiossa ja muustakin. Ja lopulta Robin antoi loput kolikkonsa Annan kolikkokeräykseen.

 

 

Kolme

 

Anna lahjoitti myös rahan, jonka oli saanut isältään vaikean matikankokeen kympistä. Ja pyysi vielä enoja, setiä ja tätejä, serkkuja ja naapureita, jopa opettajia ja ihan ventovieraitakin lahjoittamaan rahaa hyvään tarkoitukseen.

Karmeat kuvat uutisissa pysyivät silti. Niitä tuntui vain tulevan lisää, ei yhtään vähempää, ja ne kuvat, ne kohtaukset kävivät yhä kamalammiksi: yhä enemmän uponneita veneitä, yhä enemmän kuolleita, yhä enemmän töllistelijöitä.

 

 

Neljä

 

Robin kysyi Annalta, tiesikö tämä, että hänellä oli kuuluisa, jopa maailmankuulu kaima: aina vihreissä vaatteissa, taitava jousimies, todellinen sankari, rohkea ja teräväpäinen, joka varastaa rikkailta ja antaa köyhille…

”Robin Hood?”

”Todellakin”, Robin vahvisti.

 

 

Viisi

 

Anna mietti.

”Tarkoitatko”, hän kysyi vihdoin, ”että kenenkään ei olisi pakko paeta, jos rikkaat antaisivat köyhille rahaa niin paljon, että kaikki saisivat edes riittävästi ruokaa ja juomaa, voisivat käydä koulua ja löytää työtä ja elää rauhassa?”

”En tiedä”, Robin sanoi.

”Eivätkä köyhät joutuisi enää jättämään kotejaan päästäkseen rikkaisiin maihin – kulkemaan vaarallisia merireittejä, läpi aavikon, yli vuorien, uhmaten piikkilanka-aitoja?”

”En tiedä”, Robin sanoi.

”Missä voi opetella jousiammuntaa?” Anna kysyi.

”En tiedä”, Robin sanoi.

 

 

Kuusi

 

Robin seurasi sivusta, miten Annan ulkoinen olemus muuttui päivä päivältä: ensin Anna ilmestyi kouluun vihreä nauha hiuksissa, sitten kynnet vihreiksi lakattuina ja lopulta hän oli pukenut päälleen vihreän puseron ja sen kanssa vielä vihreän hameen ja vihreät kengät ja loppujen lopuksi hän oli vielä meikannut huulensa ja luomensakin vihreiksi ja hänellä oli vihreä kello, vihreä reppu sekä vihreitä rannekoruja, kaulaketjuja ja sormuksia. Ja mitä vihreämmäksi Anna tuli, sitä sulkeutuneemmalta hän vaikutti, muuttui mietteliääksi, lakkasi nauramasta, vältteli toisten seuraa ja tuskin enää edes jutteli Robinin kanssa.

Ehkä Anna ei olisi edes huomannut, että Robin ilmestyi kouluun vihreä baseball-lippis päässä, elleivät opettajat olisi joutuneet jatkuvasti pyytämään poikaa riisumaan sitä vihreää päähinettä pois edes oppituntien ajaksi.

”Vihreä sopii sinulle!” Anna sanoi.

”Samoin”, sanoi Robin.

Molemmat virnistivät.

”Robin Hood oli aina iloinen”, Robin sanoi, ”aina valmis juttelemaan, aina hyväntuulinen.”

”Mistä sinä sen muka tiedät?”

”Vähän lueskelin, netistä ja silleen.”

”Selvä”, Anna sanoi, ”ja mitä vielä?”

”Robin Hood ei olisi saanut yksin aikaan mitään, ei yhtään mitään ilman uskollisia ystäviään, ilman uskollista joukkoaan hän ei olisi koskaan päässyt käsiksi kultaan, ei olisi pystynyt taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta, ei ikinä!”

”Vai niin”, Anna mietti, ”tarkoitat, että… ”

”Tismalleen!” Robin huudahti.

”Mikäs siinä”, Anna sanoi ja ojensi Robinille vihreän sormuksen, ”tervetuloa Anna Hood -jengiin!”

 

 

Seitsemän

 

Selatessaan nettiä itse Anna löysi mainintoja Robin Hoodista ja hänen uskollisista lainsuojattomistaan. Ja että lainsuojattomien lakina oli ottaa rikkailta ja antaa köyhille. Sitten Anna sai vielä selville, että Robin Hood varasti rikkailta yleensä vain puolet heidän kullastaan, rahoistaan tai koruistaan, jotta he eivät hyvänen aika sentään köyhtyisi rutiköyhiksi itsekin. Lopuksi Anna luki vielä, että vuosisatoja sitten Englannissa järjestettiin Robin Hood -juhlia, joissa tanssittiin ja laulettiin, lausuttiin runoja, ilveiltiin, jongleerattiin ja tehtiin tasapaino- ja taikatemppuja ja joiden lopuksi rikkaat antoivat vapaaehtoisesti köyhille rahaa – runsain mitoin. Robin Hood -juhlia vietettiin Robin Hoodin päivänä, aina 1. toukokuuta.

 

 

Kahdeksan

 

”Mahtavaa”, Robin huudahti, ”tänään on toukokuun ensimmäinen, tule!”

”Mihin ihmeeseen?”

”Sinne, minne kaikkien rikkaiden täytyy mennä, sinne missä on rahaa, eli pankkiin!”

Samassa Robin nappasi Annaa kädestä, ja pian he jo juoksivat läpi kaupungin.

Pankin edessä seisoi kuitenkin jo toisella puolella vanhoja miehiä ja vanhoja naisia, jotka kantoivat punalippuja ja punaisia banderolleja ja vihelsivät korviavihlovasti punaisiin pilleihin. Ja toisella puolella seisoi mustia lippuja ja mustia banderolleja kantavia, tuskin edellisiä nuorempia miehiä ja naisia, jotka koettivat mylviä pillinpuhaltajia kovemmin. Poliiseja seisoi siinä välissä. Ja kun kaikki lopulta pitivät pienen hengähdystauon, korokkeella puhui vanha mies rahan vallasta, joka työläisten, kaikkien maailman maiden työtätekevien tuli kukistaa, ja luki nikotellen paperista muitakin lauseita, joita Anna ja Robin eivät ymmärtäneet, eivät parhaalla tahdollakaan.

Ennen kuin he kaksi ehtivät edes aloittaa laulua tai tanssia, runonlausuntaa, ilveilyä, jongleerausta, tasapainottelua tai taikomista, heidät häädettiin tylysti:

”Tämä ei ole mikään leikkipaikka!”

”Täällä vietetään vappupäivää, työväen taistelujuhlaa!”

”Tuliko selväksi?”

 

 

Yhdeksän

 

Lapset, huomio! Anna kirjoitti nettiin: Kuka vastustaa epäoikeudenmukaisuutta? Kuka kannattaa lainsuojattomien lakia? Olemme perustaneet Anna Hood -jengin! Kuka tahtoo mukaan? Ottakaa yhteyttä!

 

 

Kymmenen

 

Ei kestänyt kauaakaan kun Anna jo sai viestejä ympäri maailmaa.

Ensin otti yhteyttä Otto: Mukana!

Sitten Ahmed, Armen, Amo, Sovanni ja Akira.

Maria tahtoi tietää, saisiko kääntää Annan viestin omalle kielelleen.

Totta kai!

Svetlana tahtoi tietää, saiko Annan viestin välittää muillekin lapsille.

Totta kai!

Indira tahtoi tietää, saiko jo käännetyn viestin kääntää vielä muillekin kielille ja välittää eteenpäin.

Totta kai, ehdottomasti!

Syntyi lumipalloefekti: nyt mukana tahtoivat olla myös Giso ja Zlatko, Haile, Bageshree, Manon ja Thijs, Agneta, Eylül ja Sarah, José, John, Györgi ja Giovanni, Ling, Rui, Tsingis, Malaika, Väinö, Xabi, Yaala, Hrafnhildur, Bintang, Odysseus ja Waluyo, Naira, Mowan, Ernesto ja Janko, Jeanette ja Yasmin, Karamba, Patrick, Reto, Nanuq, Ngunoue, Sven, Zachary, Narumol, Hoa, Gabija, Radu, Tenzin ja Soo-Jung.

Tervetuloa!

 

 

Yksitoista

 

”Oletko lukenut, millaisia ideoita meidän uusilla jengiläisillä on? Siitä mitä meidän pitäisi tehdä?” Robin kysyi.

”Totta kai”, Anna sanoi, ”saa nähdä, mihin me vielä pystymme!”

Oli ehdotettu, että rikkaat kutsuisivat kaikki lapset, jotka joutuivat lähtemään kouluun ilman aamupalaa, päiväruoalle – ja siinä piti olla vähintään kolme ruokalajia: alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Heti!

Tai että kaikki lapset olisivat lakossa niin kauan, että rikkaille määrättäisiin rikkausvero, maailmanlaajuisesti, kyllä vain, että kaikki lapset tekisivät taas kotiläksynsä ja kokeensa ja viittaisivat tunnilla vasta, kun kaikki ne, jotka ansaitsivat rahansa työnteon sijaan rahalla joutuisivat luovuttamaan aina puolet voitostaan. Ja vähän äkkiä!

Tai että kaikille ihmisille maksettaisiin ihan vain ihmisenä olemisesta riippumatta siitä, olivatko he nuoria vai vanhoja, naisia vai miehiä, laihoja vai lihavia, keltaisia, ruskeita, valkoisia vai mustia, köyhiä vai rikkaita, joka maassa kaikille kuukaudessa sama summa rahaa, ja niin paljon, ettei kenenkään tarvitse enää nähdä nälkää tai kuolla janoon, niin paljon, että jokainen saa kodin, saa käydä koulua ja päästä sitten töihin toteuttaakseen toiveensa rehellisellä ansiotyöllä, ja todellakin kaikki toiveensa, ja nimenomaan siellä, missä tuntee olevansa kotonaan, todella siellä missä koti on. Kaikki tämän maailman rikkaudethan riittävät kaikille, kaikkialla – onko selvä!

 

 

Kaksitoista

 

”Ja hymyä, kiitos!”

Robin ohjeisti Annaa, joka seisoi koko vihreydessään suuren pankkirakennuksen edessä.

”Vielä yksi askel eteenpäin. Juuri noin, ja askel keskemmälle, nyt on hyvä, oikein hyvä!”

Sitten Robin vielä painoi vihreän baseball-lippiksensä Annan päähän ja klik! Ja klik! Ja klik napsi Annasta kuvan toisensa perään. Parhaan kuvan Robin latasi saman tien nettiin: Terkkuja Anna Hoodilta!

Kotona Anna kirjoitti: Pian on kesäkuun 1. päivä, joka on monissa maissa lastenpäivä. Tästä lähtien olkoon meidän päivämme Robin Hoodin päivä! Pukeudumme vihreisiin – jotain vihreää löytyy varmasti jokaiselta: vihreä sukka tai vihreä nauha tai vihreä lyijykynä tai palmunoksa tai vaikka ihan vain ruohonkorsi – menemme siis Robin Hoodin päivänä vihreissä sinne, missä raha on: pankkeihin tai rikkaiden kotiin, ihan samalla lailla kuin halloweeninakin uskallamme mennä minne vain! Nyt emme kuitenkaan pyydä karkkia tai kepposta, emme suinkaan, me emme anele mitään almuja vaan vaadimme oikeudenmukaisuutta! Ihan kaikille! Ja se joka pilkkaa meitä tai häätää meidät pois, siitä otetaan valokuva ja kuva pannaan nettiin – silloin seuraavana Robin Hoodin päivänä vielä useampi vihreä lapsi vaatii oikeudenmukaisuutta, ja sitten taas vielä useampi – ja sitä seuraavalla kerralla meitä vasta onkin paljon ja joka kerta meitä on aina vain enemmän! Lumipalloefekti!

Robin kysyi, saisiko lisätä jotain Annan viestiin.

”Totta kai!”

Niinpä Robin kirjoitti: Muistakaa, että mekin kasvamme aikuisiksi – ja sitten maailmaa hallitsemme me!

Lapset ympäri maailmaa vastasivat nopeasti: kyllä, kyllä, kyllä – me olemme mukana!

Jotkut halusivat vielä tietää yhtä, toiset toista: olivatko esimerkiksi vihreät silmälasitkin sallittuja, saiko maalata myös julisteita tai filmata.

Kyllä, kyllä, kyllä!

Ja kesäkuun 1. päivänä, Robin Hoodin päivänä, Anna kirjoitti vain: Aloitetaan!

 

 

 

Übersetzung / Suomennos: Anne Mäkelä